Tuoreen kyselyn innostamana innostuin miettimään diagnosointia ja diagnostiseen prosessiin vaikuttavia asioita. Meillähän ei ole käytettävissä yksinkertaisia diagnostisia keinoja kuten labrakoetta tai kuvantamismentelmää, jolla häiriön laadun voisi helposti arvioida. Joudumme käyttämään epäsuoria menetelmiä ja hankkimaan tietoa lapsen oireista ja vahvuuksista anamnestisesti ja observoiden. Erot eri häiriöryhmien välilläkin ovat häilyviä ja samanaikaissairastavuus on yleistä. Lisäksi arviointiin vaikuttaa ajattelun viitekehys taustateorioineen sekä subjektiiviset seikat, kuten omat aiemmat kokemukset. Diagnosointiprosessiin vaikuttavat siis annetut tiedot/ne asiat joita kysytään, työdiagnoosi (ohjaa kysymyksiä), lääkärin tietotaito ja kiinnostuneisuus (mitä etsii, mitä ei satu muistamaan), havainnoinnin laatu ja laajuus, käytettävissä oleva aika ja resurssit sekä yhteistyö potilaan kanssa. Myös anamnestinen tietolähde voi olla epäluotettava, esimerkkinä autismikirjon vanhemman vaikeus arvioida lapsensa sosiaalisten suhteiden tavanomaisuutta. Kuitenkin pitäisi pystyä arvioimaan, onko kyse jostakin tai useammasta häiriöstä, onko tehty riittävän laaja erotusdiagnostinen arvio ja liittyykä oireiluun muuta selittävää syytä, esim. onko häiriökäyttäytymisessä kyse lapsen vai luokkaryhmän ongelmasta. Diagnosointiin liittyy aina jokin strategia, joka voi olla myös tiedostamaton ja joka voi ohjata diagnostisen prosessin väärille urille. "Oma haastattelurunko" voi vääristyä omien mielnekiinnon kohteiden ja fokusoinnin mukaan.
Kyselylomakkeita on paljon ja valtaosa niistä on alunperin laadittu toiseen kieli- ja kulttuuriympäristöön, mikä voi vaikuttaa niiden käytettävyyteen. Osa on suomennettu luvallisesti takaisinkäännöksen kautta sisältö varmistaen, osa jotakin tutkimushanektta varten kenties lomaketta hieman muunnellen, osa epävirallisesti "omaan käyttöön". Väittämien ymmärrettävyydellä on merkitystä ja tönkkökielinen suomennos voi johtaa virheellisiin tuloksiin. Samoin merkitystä on kyselyn validoinnilla suomalaiseen väestöön (esim. SDQ:ssa pitäisi käyttää Suomessa eri pisterajaa kuin muualla). Connersìa käytetään jonkin verran, vaikka sitä ei virallisesti ole saatavilla suomeksi ja liikkeellä olevat kyselyt ovat eri versioita keskenään. Tiedetäänkö aina, miten kysely tulee pisteyttää?
Väitän kuitenkin, että kyselyt ovat erinomaisia työkaluja, sillä 1) kysely ei unohda kysyä jotakin 2) kysely ei ajattele, että tämä kysymys ei ole tarpeen tälle lapselle 3) strukturoitu menetelmä antaa mahdollisuuden seurata voinnin kehitystä objektiivisesti 4) kyselyiden kautta on mahdollista kerätä tietoa myös ryhmätasolla, jos niin halutaan.
Ongelmana on tosin usein se, että niitä hyviä lomakkeita ei ole saatavilla helposti tai kukaan ei ehdi pisteyttää ja arvoida niiden vastauksia.
Olen pitänyt aiheesta luennonkin kevään 2009 koulutuspäivillä, materiaali löytyy sivustosta jo ennestäänkin, mutta laitan sen vielä liitteeksi täytekuvineen. Mitäpä muut tuumaatte asiasta?
Anita Puustjärvi